Harrastamisen psykologiaa

Sunnuntai-iltana tottisteltiin taas Saarijärvellä. Hyppelytin estettä ja otettiin seuraamista henkilöryhmän + häiriökoiran kanssa. Oli kiva kuulla, että Neo on edistynyt paljon jo tässä puolentoista kuukauden aikana. Itse sitä tahtoo varmaan unohtaa mistä on lähdetty liikkeelle. :) Takapään käyttöä pitää alkaa nyt urakalla treenaamaan, että saadaan joskus täyskäännös kuntoon (koira kääntyy paikallaan-versio). Aina sanon, että pitäisi treenata, ja koskaan ei treenata... Edelleen Neo tahtoo myös korkeassa vireessä hypähtää ylöspäin kun lähdetään liikkeelle. 

Toisella kierroksella Neo oli enemmän ns. kotiversio eli pysyi aina kiltisti maassa kun palasin kauempaa sen viereen - ei ottanut sivuasentoa. Otettiin myös vauhtinoutoja kapulalla, koska "kaasu pohjassa" ei tule mieleenkään pureskella kapulaa... Pureskelun lopetusta treenataan varmaan jatkossa ihan luovutusasennosta sekunnin pätkästä lähtien.

Pelastuskoiratreeneissä tehtiin Neolle taas pari jälkeä ja lopussa odotti maalimies. Hirveällä innolla lähdettiin taas autosta, mutta maaginen rauhoittuminen tapahtui jäljen löytyessä. Neo ajoi jäljen upeasti ja mietin taas, että eivät nämä taidot ainakaan harjoituksen tulosta ole... Kehuja tuli wanhoilta patuilta + malikan omistajalta heitto: "Hyvin ajaa grontuksi..." ;)

Toinen jälki meni sekin hienosti samalla tyylillä. Jäljen päässä Neoa tosin ihmetytti kun puun takana näkyi vain mustaa ja oli ihan vieras haju... Neo alkoi jo puhisemaan, että saakeli mikäs demoni sinä olet! No sitten se kauhistus puhuikin naisen äänellä jotain ja voitiin olla kavereita sen kanssa.

Siinä kun pimeässä ajelin kotia kohti (ja mietin, että tämä yskä ei varmaan helpota tuntikausia metsässä juoksemisella) tuli mieleen palautteen tärkeys. Minkään kehittymiseen tähtäävän harrastuksen tarkoitus ei varmaankaan ole se, että jatkuvasti kehutaan mikä menee hyvin mutta unohdetaan parannusehdotukset. Toisaalta taas kukaan ei jaksa loputtomiin sellaista ympäristöä, jossa huomioidaan vain virheet - tai ainakin se vaatii itseltä valtavan motivaation. Enkä nyt puhu kehuista valtavina ylistyksinä: esim. kamppailu/itsepuolustuslajeissa se voi olla vaikka "ylemmän" hyväksyvä nyökkäys.

Sitä ei mielestäni kuitenkaan voi kiistää, että suurin osa ihmisistä saa hyvää mieltä tällaisista kehuista. Sitä voisi kutsua vaikka ihmisen sosiaaliseen luontoon kuuluvaksi hyväksynnän tunteeksi, jos mennään oikein syvällisiksi. Enemmän tai vähemmän tiedostaen psyykkisesti terve ihminen valitsee sellaisia ympäristöjä, joissa hänen on hyvä olla. En tiedä saanko selitettyä ajatusta joka minulla oli, mutta se liittyi juuri tällaiseen tunteeseen kun Neon taitoja kehuttiin kovasti. Ehkä voisin muotoilla sen näin: optimaalisessa harrastuksen oppimisympäristössä tarvitaan kehitysehdotusten lisäksi tarpeeksi onnistumisten huomioimista, jotta motivaatio säilyy.

No niin... siis tarkoituksena tässä blogissa OLI, että teksti ei olisi hirveänä könttänä vaan kuulumisia olisi miellyttävä lueskella kuvien lomassa! Toivottavasti tuo sepostus herätti kuitenkin ajatuksia tätä tekstiä lukevien omista harrastuksista: miten palaute teihin vaikuttaa, millaista palaute on (posit./negat. suhde), millaista palautetta yleensä annatte muille ja niin poispäin.

Sitten sellaiseen asiaan, että mulla alkaa hermot mennä tämän yskän/äänen lähtemisen kanssa. En ole nyt uskaltanut viikkoon treenata tai käydä juoksulenkeillä, ainoa liikunta on pitkät kävelylenkit Neon kanssa ja tietysti koiratreenit. Meille uhiteltiin, että nyt pitäisi ajaa hurjasti jälkeä ja lauantaina sitten "tarkastetaan" lopputulos. ;) Teinpä siis Neolle eilen 2 ruohikkojälkeä ja 2 peltojälkeä, tänään tehtiin 2 pidempää peltojälkeä. Herkkuja on vähitellen harvennettu noin joka viidennelle askeleelle. 

Illalla lähdettiin sitten ekaa kertaa kokeilemaan viestiä. Kiinnostuin siitä aikoinaan kovasti kun ensimmäisen kerran tutkailin pk-lajeja. Mielenkiinto unohtui kun selvisi, että viestin harrastajia on muihin lajeihin verrattuna hyvin vähän (enkä tiennyt ketään viestin harrastajaa). Viestihän on kuin luotu Neon luonteelle: metsässä vapaana ollessaan se ravaa koko ajan minun & Panun väliä tarkistamassa missä olemme.

Panu oli siis toinen ohjaaja Neolle ja minä toimin myös nuoren tervuneidin toisena ohjaajana. Neon kanssa tehtiin ensin niin, että vein sen ~ 60 askelta suoraa linjaa eteenpäin ja lähetin sen istumisasennosta Panua kohti. Vähän se taisi empiä puolimatkassa ja katsoi minua, mutta lähti kuitenkin perille asti. Sitten otin parikymmentä askelta taaksepäin ja Neo lähetettiin takaisin minulle, se menikin nou problem. Toisella yrityksellä tauon jälkeen otettiin neljä sivua ja ne menivät nappiin, ainakin mitä paikaltani näin. Oikeastaan ainoa ongelma on Neon istuttaminen kun se on irti - se olisi jo lähdössä heti takaisin kun on käynyt toisen luona. Treeniä siis vaan :) Kiitos seurasta (ja ehdotuksesta ylipäätään)!